Miksi pelkäämme muutosta? – sisäinen kriisi ja matka itseen

Sisäinen kriisi ja matka itseen

Sanotaan, että elämän suuret kysymykset herättelevät meitä aika ajoin. Mietimme elämän tarkoitusta ja merkityksellisyyttä elämässämme. Emme välttämättä tiedä, mitä oikeasti haluamme, tai toisinaan saatamme jo tietää mitä haluamme ja minne pitäisi mennä, mutta koemme vahvaa vastustusta, pelkoa tai voimattomuutta muutoksen edessä. Tuttuihin, turvallisiin toimintamalleihin jääminen tuntuu helpommalta.

Omalla matkallani olen huomannut, että tiedostamattomat pelot ja epäonnistumisen pelko tuovat vahvoja välttämiskäyttäytymisen reaktioita, jotka estävät eteenpäin menon ja vievät meidät umpikujaan. Toisaalta "paikoilleen jääminen" on aiheuttanut ainakin itselleni turhautuneisuuden tunnetta ja lisääntyvää ahdistusta.

Kriisi initiaatiokutsuna

Sanotaan, että elämän murroskohdat ja kriisit toimivat initiaatiokutsuna uuteen elämänvaiheeseen, jossa jotain vanhaa samalla kuolee, jotta uutta voi syntyä. Kriisit puskevat meitä eteenpäin ja herättävät usein myös sisäisen maailman, jonka symboliikka ja voimakkaat unet tuovat meille viestejä tiedostamattomasta. Ne alkavat paljastaa konfliktejamme, jos vain annamme niille aikaa ja alamme ymmärtää niiden viestejä.

Näky: lasinen omena ja elämän puu

Eräässä näyssä näin sisäisen lapsen lasisen, suuren omenan sisällä, josta suuri jumalatarhahmo puraisi palasen, ja omena pirstoutui tytön ympäriltä. Tyttö ja omenapuu olivat minulle aiemminkin tuttu näky syvärentoutuksessa, mutta en silloin vielä oivaltanut täysin, mitä tämä minulle tarkoitti.

Sain mielenkiintoisen oivalluksen jälkeenpäin, luettuani Edward Edingerin kirjaa Ego and Archetype. Siinä mainittiin juutalaisesta legendasta, jonka mukaan paratiisissa oli hyvän ja pahan tiedon puun lisäksi suojeltu elämän puu, joka kuvaa maailman akselia ja kuolemattomuutta. Symboliikan mukaan – Raamatustakin tunnettu – hyvän- ja pahantiedon puu antaa tietoisuuden, joka eriytti yksilön kollektiivisesta tiedostamattomasta, eli luojayhteydestä. Tässä yhteydessä paratiisi kuvaa kollektiivista tiedostamatonta, jossa “luojan” ja ihmisen tietoisuus oli yhtä.

Toisin sanoen lankeaminen ja paratiisista karkottaminen kuvastaa egon syntyä, yksilön kokemusta ja tietoisuuden kipinää – kollektiivisesta mielestä “eriytymistä”. Tästä seurasi myös jakautunut dualismi. Legendan mukaan tien elämän puulle löytää, kun syö toistuvasti kielletystä hyvän- ja pahantiedon puusta, jotta tietoisuus kasvaa maksimiin ja palaa takaisin luojayhteyteen.

Sen sijaan, että näkisimme Aatamin ja Eevan häpeällisinä väärintekijöinä, voimme nähdä sen kuvaavan yksilön kokemuksen mahdollistavaa symbolia – sekä rohkeutena haastaa passiivinen mukavuudenhalu, menemällä epämukavuusalueelle tuntemattomaan ja toteuttamaan itseään.

Mukavuusalueen vankila

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Näin ollen vanhojen kaavojen rikkominen ja mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen tuntuu hirvittävältä, mutta lopulta tuo asteittain iloa, kun uskallamme tehdä sen. Huomaamme, että uudet asiat haastavat meidät kohtaamaan pelkomme. Jatkaessamme eteenpäin saamme paremman ymmärryksen siitä, että pelkomme johtuvat vanhoista käsityksistä ja totutuista kaavoista, jotka pyrkivät pitämään meidät tutussa vanhassa, jottemme kohtaisi kipuja tai epäonnistumista. Opitut selviytymismallit jättävät meidät usein turtuneen tunnottomuuden tilaan, josta elämänilo on kadonnut.

Näkyni symboloi minulle myös sitä, että jos jään liian pitkäksi aikaa makaamaan turvallisuudentunteen mukavuusalueelle, voi se rakentaa "paratiisista" myös vankilan, jonka sisällä masennun.

Matka itseen alkaa rohkeudesta

Oman matkan alkajaisiksi emme ehkä aina tiedä mistä aloittaa ja miten. Jotta tietäisimme mitä haluamme ja keitä olemme, täytyy meidän aloittaa matka itseemme. On helpompi nähdä ja tuomita muiden ihmisten ongelmat, mutta todellinen haaste on tunnistaa itsessä omat kasvun kohdat. Oman itsensä tuntemisen tie on rohkeuden tie, jossa joudumme kohtaamaan myös haasteita ja epämiellyttäviä puolia itsestämme.

Peitetyt ja tukahdetut tunteet kantavat sisällään myös salaiset toiveet ja kutsumuksen, joita emme enää välttämättä muista, koska ne ovat jääneet rakennettujen selviytymismallien alle. Toivomme usein taikavoimasta tapahtuvaa ihmettä ja eheytymistä, ilman että näkisimme itse vaivaa, sillä se usein vaatii kipukohtien tunnustamisen ja itsestä vastuun ottamisen.

Onnellisuus ei ole päämäärä

Haemme myös epätoivoisesti onnellisuutta aivan kuin se olisi itseisarvo. Olemme kuitenkin elämän mittaisella matkalla, jossa koemme vuoroin voittoa ja onnea, samoin pettymystä ja surua. Elämä ei ole pysäytettävissä johonkin tiettyyn hetkeen, eikä meidän toisaalta tarvitse olla sen uhreja lopun aikaa. Kuljemme muuttuvaa kiertokulkua, jonka matkassa on toisinaan haasteista kulkea.

Toisinaan saatamme pysähtyä mukavuusalueelle turvallisuudentunteen hakemiseksi, vaikka tiedämme, että haluamme jotain muuta. Viivyteltyämme tässä tilassa liian kauan sielu alkaa huutaa tuskaa, patistaen meitä muuttamaan asenteitamme ja elämän suuntaa. Saatamme silti jäädä paikoillemme ja vaipua kroonisen masennuksen tilaan sen seurauksena.

Tuska kompassina

Tuska tai ahdistus on ollut minulle liikkeelle paneva voima ja kompassi. Hiljalleen tapahtuvat pienet muutoksen askeleet ja itsensä haastaminen pois mukavuusalueelta kohtaamaan pelot, ovat hellittäneet sen aika ajoittaista huutoa, joka on ollut tienviitta oikeaan suuntaan menosta.

On uskallettava antaa itsensä olla ensin huono, jotta matka voi alkaa. Meidän on lakattava vertailemasta itseämme muihin ja keskityttävä omaan toimintaan. Askel askeleelta matka käy helpommaksi, rohkeus voittaa pelon ja harjoittelijasta tulee mestari. Edistymme hiljalleen omalla polulla, kun armollisuus ja myötätunto kulkevat mukana.

Olen kuullut sanottavan, että onni seuraa sitä, joka kulkee omaa tietäänsä. Näin ollen elämän tarkoitus ei ole epätoivoisesti pyrkiä onnellisuuteen, vaan löytää oma tie, jota onni seuraa luonnostaan, askel askeleelta.